Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Peli



 

Vuodenaika: Viherlehden alku
Aika: Auringonnousu [klo 04:00-07:00]
Sää: Myrsky on jo hieman laantumassa. Vesisade jatkuu, muttei enää ukkosta. Rajunilma on saanut veden nousemaan ja puita kaatumaan. Koko metsässä on nähtävissä myrskyn tuhoja

Ohjeita kirjoittamiseen löydät täältä. Älä kirjoita nimikenttään omaa nettinimeäsi, vaan kissasi nimi ja sen jälkeen mihin se kuuluu. Esimerkiksi 'Mustakynsi, Jokiklaani'.

Kuunkierto

Päivä 14

Juorut

  • "Olin Yöperhosen ja Hopearikon kanssa partiossa, ja näytti siltä, että he olivat keskenään kovin läheisissä tunnelmissa. Epäilen, että heidän välillään on jotakin klaanitoveruutta syvempää - ehkä he ovat salassa toistensa kumppaneita!"
    - Huurrehenkäys, Varjoklaani
    Varjoklaanissa
  • "Minulla on ilouutinen. Suokukka on synnyttänyt neljä aivan ihastuttavaa pentua, jotka ovat kaikki terveitä. Kaksi naarasta ja kaksi kollia."
    - Tähtipuro, Varjoklaani
    Varjoklaanissa
  • Pääset lukemaan lisää juoruista painamalla ylempänä olevaa "◹"-merkkiä!
     
     
  • "Olin Yöperhosen ja Hopearikon kanssa partiossa, ja näytti siltä, että he olivat keskenään kovin läheisissä tunnelmissa. Epäilen, että heidän välillään on jotakin klaanitoveruutta syvempää - ehkä he ovat salassa toistensa kumppaneita!"
    - Huurrehenkäys, Varjoklaani
    Varjoklaanissa
  • "Minulla on ilouutinen. Suokukka on synnyttänyt neljä aivan ihastuttavaa pentua, jotka ovat kaikki terveitä. Kaksi naarasta ja kaksi kollia."
    - Tähtipuro, Varjoklaani
    Varjoklaanissa

 



Takaisin ylös

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tundratassu, Myrskyklaani

17.09.2017 13:11
Tundratassu pyöriskeli omilla makuualusillaan. Nuori naaras näki unia. Hän näki sellaista unta, että pelottavat sudet valtasivat leirin ja tuhosivat klaanin. Veri virtasi maassa kuin puro suurempaan jokeen. Kuolleita kissoja näkyi kaikkialla. Yksi susi juoksi oppilasta kohti. Tundratassu yritti pakoon, mutta aivan kuin hän ei olisi liikkunut hiirenmittaakaan. Kun susi oli nappaamassa hänet, oppilas räväytti silmänsä auki ja huomasi tämän olevan vain pelkkää unta. Tundratassu veti oikein syvään henkeä. Raidallinen naaras nousi huterasti istumaan ja venytteli hieman. Hän kasasi ajatuksiaan. Hän katseli ympärilleen ja huomasi monen oppilaan nukkuvan vielä. Onkohan aurinko jo noussut? naaras ajatteli. Tundratassun suu venyi leveään haukotukseen. Hän lähti oppilaiden pesän suuaukolle. Myrsky oli onneksi jo lakannut, mutta vettä satoi kuitenkin vielä. Myrsky oli selvästi riepotellut puita. Oksia näkyi pudonneen leiriin. Oppilaan katse pyyhkäisi läpi leirin. Hänen katseensa osui tummaan hahmoon. Se näytti istuskelevan leirin reunamilla. Se taitaa olla yövahti. Naaras vakuutteli itsekseen. Tundratassua ei yhtään huvittanut mennä ulos sateeseen, mutta häntä kiinnosti kovasti kuka tuolla istui tähän aikaan. Raidallisen oppilaan turkki oli yhä hieman kostea ja se oli pörrössä. Hän näytti suuremmalta kuin oikeasti oli. Tundratassu huokaisi ja lähti tassuttelemaan ulos sateeseen. Oppilaan turkki oli hetkessä märkä pohjakarvaa myöten. Hän lähestyi tummaa hahmoa hitaasti matalana. Yhtäkkiä tumma hahmo hypähti ilmaan ja Tundratassu säikähti ja teki samoin. Naaraan kynnet olivat työntyneet ulos ja kasvoilla lepäsi pienoinen irvistys. Raitaturkin mennessä lähemmäksi tämä huomasi sen olevan Leijonasydän. Oppilaan niskakarvat tasoittuvat ja kynnet menivät piiloon. Hän ei ollut varma oliko soturi huomannut hänet, joten naaras kysyi:
"Mitä sinä täällä yksin teet?"

Nimi: Smaragditähti, Tuuliklaani

16.09.2017 21:25
Smaragditähti katseli yötä näkemättä mitään. Jos naaras olisi katsonut oikeaan suuntaan, olisi hän tavoittanut katseellaan nimittämänsä yövartian, Härmälehden. Naaras kuitenkin tuijotti tyhjää, odottaen. Päällikkö ei kyllä itsekään tiennyt, mitä ihmettä hän odotti. Ihmettä kenties itseään. Kullanruskeaturkkinen antoi villin tuulen sekoittaa turkkinsa sekä sitten rankan sateen kastella sen aivan märäksi. Smaragditähti ei tuntenut mitään, ei reagoinut mitenkään. Sade valui turkkia pitkin maahan muodostaen aina vain suurempia lammikoita kissan ympärille. Mikään ei saanut vihersilmää heräämään hänen horroksestaan. Väsymys ei tuntunut edes hiukan verrankaan tuuliklaanilaisen turkissa. Hän vain oli ja odotti. Odotti vain ja oli. Vankkumattomana Smaragditähti seisoi paikallaan hengittäen yöilmaa keuhkoihinsa. Naaras tajusi jossain päänsä perällä, että moni klaanitoveri oli kömpinyt nukkumaan suojaan sateelta johonkin leirin tyhjään kaninkoloon - kenties hänen itsensäkin olisi pitänyt valita oma pesänsä suojakseen. Jokin kuitenkin tuntui estävän raitaturkkia. Oli vaikea havaita, mikä ihme oli tämä estäjä. Ehkä se oli huoli, joka tuntui nakertavan jokaisena hereilläolotuntina varsin tuoretta päällikköä. Ehkä se oli epämääräinen kylmyys, joka levisi kehoon polkuanturoiden kautta. Ehkä muista huolehtiminen valvotti naarasta. Hän päätti liikkua, vaikkei menisikään vielä pesäänsä. Rivakka askellus hänen suuntaansa sai kuitenkin Smaragditähden muuttamaan suunnitelmaansa. Se oli Opaalikatse, joka lähestyi Tuuliklaanin päällikköä roikuttaen suustaan jotakin. Vihersilmä räpytteli hieman silmiään, epäröiden näkikö oikein. Oliko Opaalikatseen kantamus kissanpentu? Soturi avasi suunsa tervehtien toista naarasta. Kovaäänisyyden kullanruskea kissa ymmärsi, sillä olihan turkkia riepotteleva tuuli vielä läsnä. Sadekin toki. Oli vaikea saada ääntään kuuluville. Opaalikatse jatkoi, selittäen löytäneensä Tomukäpälän kanssa tuon pennun reviirin reunamilta. Otus oli kuin olikin siis pentu. Vihreät silmät eivät olleet valehdelleet.
"Laske hänet vain alas", Smaragditähti kehotti. Hän huomasi, kuinka nuori soturi näytti väsyneeltä - olihan hän joutunut kantamaan tuota pentua varmaan pitkän aikaa kamalassa säässä. "Parasta lienee pitää hänet täällä, leirissä, ainakin huomiseen asti. Jos emme tiedä hänen emostaan tai isästään, on turha nyt yrittää tehdä enempää. Sää on sen verran huono, että kaikkien on vain parasta pysyä leirin turvissa". Naaras vilkaisi pikkuruista kissaa kallistaen hienoisesti päätään. Mistäköhän ihmeestä toinen oli tullut? Hän ei näyttänyt Smaragditähden silmin laisinkaan tutulta. Ei noin pieni kissa silti voinut olla ainakaan liian kaukaa, olisihan se ollut aivan mahdotonta taivaltaa Tuuliklaanin reviirille jostakin muualta. "Teidän on parasta mennä nukkumaan, sinun ja Tomukäpälän. Minä huolehdin hänet pentutarhaan jonkun soturin kanssa", naaras lisäsi osoittaen sanansa molemmille sotureista. He kaipasivat varmasti hyvinkin mielellään unta. Kyllä päällikkö hoitaisi homman loppuun.
"Hei, kuka sinä olet?", maukaisi hän pennulle. "Minä olen Smaragditähti", naaras esittäytyi. Hän yritti puhua mahdollisimman tyynnyttelevällä äänellä, jottei saisi viljanruskeaturkkista säikäytetyksi.

Nimi: Opaalikatse, Tuuliklaani

16.09.2017 20:59
Matka ei ollut mukava. Ei lähelläkään mukavaa. Sade oli muuttanut nummen pehmeäksi mudaksi, ja nyt Opaalikatse joutui kärsimään sekä pennusta hampaidensa välissä että epämukavan likaisesta turkista. Yleensä mutainen turkki ei haitannut häntä, mutta juuri nyt kaikki ne ärsykkeet vain kerääntyivät yhteen ja saivat valkeaturkkisen naaraan lähelle hermoromahduksen pistettä. Hän olisi varmaan lytännyt pennun maahan ja lähtenyt tallaamaan suoraan soturien pesälle ellei Tomukäpälä olisi kääntynyt hänen puoleensa ja kysynyt mitä he tekisivät nyt. Outoa. Tomukäpälähän tässä oli se vanhempi soturi, miksi hän kysyi Opaalikatseelta neuvoa?
"En minä tiedä", naaras murahti hampaidensa välistä ja laski viljanruskean pennun maahan. Sadepisarat hakkasivat naarasta kasvoihin ja tuuli riehui voimakkaana – kun Opaalikatse katsoi ympärilleen, lähes kaikki olivat jo paenneet leirissä olevien kanin- ja kettujenkolojen suojaan. Muutamat olivat kuitenkin yhä leirin notkelmilla, ja yhden niistä Opaalikatse tunnisti Smaragditähdeksi.
"Viedään se vaikka Smaragditähdelle, eiköhän hän osaa sanoa. Kunhan pääsisin nyt vain nukkumaan", nuori soturi naukaisi ääni kireänä ja otti saman tien pennun niskanahasta uudelleen kiinni. Hän tassutti rivakasti päällikön luokse ja laski pennun jalkojensa juuriin.
"Hei Smaragditähti", Opaalikatse tervehti, mutta se kuulosti enemmänkin pikaiselta huudolta, tuuli ja rankkasade kun meinasivat peitota alleen kaiken äänen.
"Löysimme leirin rajalta tämän pennun, sanoi ettei se tiedä missä sen vanhemmat on. Mitä me tehdään sille?" naaras kysyi ja peitti haukotuksen hampaidensa väliin. Häntä alkoi jo väsyttää.

Nimi: Kastanjahäntä, Jokiklaani

16.09.2017 20:31
Kastanjahäntä veti katseensa maahan kuullessaan Kastehelmen kehut. Ehkä se oli totta, vaikka kollin olikin vaikea uskoa itseensä. Harmaaraidallisen parantajan sanat saivat hänet kuitenkin edes hieman paremmalle tuulelle, vaikkakin epäilys ei vain yhtäkkiä häipynyt kollin mielestä.
"Kiitos", nuori soturi kuiskasi hiljaiseen ääneen ja katsoi ylös. Sitten hän huomasi, miten väsyneeltä Kastehelmi näytti, joka sai oranssiraidallisen soturin tajuamaan omankin väsymyksensä. Hän tunsi sen painavana lihaksissaan, ja kun kolli seuraavaksi aukaisi suunsa, leveä naukaisu pääsi ulos.
"On varmaan viisainta mennä nukkumaan", Kastanjahäntä naukaisi väsymys selkeänä äänessään ja siirtyi jalkaansa varoen pesän nurkassa olevalle sammalpedille. Hän pyörähti kerran itsensä ympäri, asettui makaamaan ja kiersi sitten häntänsä kehonsa ympärille. Makuulle asettuminen sai Kastanjahännän todella tajuamaan kehoaan painavan väsymyksen, ja lähes heti silmänsä suljettuaan tähtisoturit tulivat kuljettamaan hänet unien maille.

Nimi: Leijonasydän, Myrskyklaani

16.09.2017 12:17
Leijonasydän heräsi ja avasi silmänsä verkkaisesti. Kolli venytteli antaumuksellisesti ja asteli sitten ulos pesästä. Siellä satoi, mutta Leijonasydän ei piitannut siitä. Kolli istuutui leirin laidalle ja katsoi pilvistä taivasta. Auringonnoususta oli jo hetki aikaa. Leijonasydän ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun kuin taivaalla lipuviin tummiin pilviin. Kolli veti syvään henkeä. Pieni, vihreä ja litimärkä lehti leijaili ylhäältä Leijonasydämen eteen. Ennenkuin lehti ehti koskea maata, kolli nappasi sen kiinni hampaillaan. Lehti oli kai pudonnut puusta ja tuuli oli napannut sen mukaansa. Leijonasydän päästi lehden irti. Se laskeutui vähän matkan päähän. Kolli katsoi lehteä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin pilviselle taivaalle.

Nimi: Oranssikorento, Tuuliklaani

07.09.2017 21:58
Sävelsielu mätkähti makaamaan mutaiseen maahan. Oranssikorentoa hävetti, joten onneksi hämäryys peitti kollin kasvoilta kuultavan häpeän tunteen. Nuoren soturin turkkia kuumotteli, joskin villi tuuli heitti turkkia eri suuntiin niin, että kuumotus tuntui pikemminkin pistelyltä alun jälkeen. Hän vain nyökkäsi naaraan vastaukselle, kun Sävelsielu maukaisi arvelleensa, että olisi varmasti nopeasti horjahtanut itsekin. Miten toinen saattoi ottaa asian niin rennosti? ihmetteli Oranssikorento hieman. Huolestuneisuus kuitenki varisi nuorukaisesta, sillä olihan ystävä kunnossa, kaikeksi onneksi.
"Mi-minä olen okei", vastasi Oranssikorento yrittäen saada ääntään kuuluviin tuulen ylitse. Hänen meripihkaiset silmänsä olivat hehkuvat kuin takassa loistavat kekäleet. Hänen mielensä oli täyttynyt erilaisista tunteista, sellaisista, joita kolli ei osannut selventää itselleen eikä varsinkaan ilmaista ääneen. Hän ihmetteli kuinka olikaan tullut niin huolestuneeksi Sävelsielusta, joka oli itsekin osaava soturi. Samaan aikaan kolli ihmetteli, kuinka hän äkisti olikaan vähän hermostunut ja säpsy ystävänsä seurassa. Mitään outoa ei kuitenkaan ollut käynyt. Miksi? Tuntui tavallaan kun palapeli olisi ollut paria palaa vaille valmis, mutta kuva ei olisi siltikään ollut selkeä. Kolli päätti pohdiskella asiaa myöhemmin, kunhan oltaisiin selvitty turvaan leiriin. Hän otti askeleisiinsa vieläkin vauhdikkaamman askelluksen, aina vain edeten nopeammin ja nopeammin nummilla. Tietysti kaksikko ei ollut ehtinyt niin äärettömän kauaksi kotoa, että ei mennyt liian pitkäänkään päästä takaisin leiriin. Kellanpunainen kissa huomasi Smaragditähden, joka oleskeli lähellä omaa pesäänsä. Nuori soturi vilkaisi sitten taaksepäin Sävelsieluun (?). Kolli mietti kuinka voisi kysyä, haluaisiko naaras jakaa hänen kanssaan kaninkolon. Olisiko kysymys aivan hävytön, vaikka he olivatkin läheisiä ystäviä toisilleen?

Nimi: Tuulihäntä, Myrskyklaani

07.09.2017 18:13
Tuulihäntä nyökkäsi ehdotukselle tapaamispaikasta ja kääntyi sitten ympäri pujahtaen aluskasvillisuuden joukkoon. Hän luotti siihen, että partion kissat olivat viisaita ja palaisivat leiriin suojaan kauhealta säältä. Siksi hän suuntasikin suoraan leiriä kohti, saniaiset pyyhkien märkiä harmaita kylkiä. Tuuli kulki puiden välissä ja kollin luiden lävitse saaden hänet värähtämään kylmyydestä. Onneksi tuttu leiri oli enää vajaan puunmitan päässä kissasta. Tuulihäntä juoksi nopeasti leiriin ja ravisteli turkkiaan. Hän katseli ympärilleen vihreillä silmillään etsien Juovatähteä. Päällikön pitäisi tietää mitä Kuisketuulelle oli käynyt.
Väsymys painoi varapäällikköä, mutta hän toisti mielessään kuinka uni voisi odottaa vielä hetken. Ensin pitäisi löytää Juovatähti! Ehkä olisi vain kannattavaa mennä vilkaisemaan hänen pesänsä, Tuulihäntä totesi mielessään ja suuntasi päällikön omalle pesälle.

Nimi: Tihkusade, Varjoklaani

07.09.2017 18:03
Lupaustassu ehdotti taisteluliikkeen harjoittelun siirtämistä seuraavalle päivälle. Tihkusade nyökkäsi tuolle kannattaen ideaa. Harjoittelu kaatosateessa ei hirveämmin houkuttanut soturia, varsinkin kun hänen turkkiaan oli todella rasittavaa putsata. Pian oppilas ilmoitti lähtevänsä nukkumaan. Ennenkuin oranssivalkea soturi ehti tämän kommentoida mitään, edes toivottaa hyvää yötä, oli Lupaustassu ehtinyt jo pinkaista oppilaidenpesälle. Niinpä Tihkusade kohautti olkiaan ja mumisi itselleen hyvänyöntoivotukset samalla kun lähti tassuttamaan sotureidenpesälle. Sinne päästyään hän sujahti nopeasti sinne sisään, suojaan sateelta ja pahimmalta tuulelta. Naaras asteli oman petinsä kohdalle ja kävi siihen maate, vaipuen nopeasti sikeään uneen.

Nimi: Sävelsielu, Tuuliklaani

07.09.2017 17:54
Sävelsielu kääntyi ympäri muuttaen askeltensa suunnaksi leirin. Voimakas tuuli tuotti hieman kävelyvaikeuksia raitaturkille ja ilmeisesti Oransikorento oli osunut epätasaiseen kohtaan, koska hän horjahti Sävelsielua kohti ja osui hieman naaraan lapaan. Tämä aiheutti sen, että hänkin menetti tasapainonsa ja mätkähti kuraiseen maahan vatsalleen. Kolli taisi löytää jo tukevan asennon ennenkuin varmisti naaralta miten hänen oli käynyt.
"Äh, mitäpä tuosta. Vähän sain osumaa, mutta olisin varmaan itsekin horjahtanut pian", Sävelsielu maukui. Kuuluiko ystävän äänessä huoli? Sen enempää sitä miettimättä kissa nousi ylös turkkiaan ravistellen ja totesi: "Kiitos kuitenkin varmistuksesta. Oletko sinä ihan kunnossa?"

Nimi: Tomukäpälä, Tuuliklaani

07.09.2017 17:41
Tomukäpälä havaitsi Opaalikatseen turhautuneen murahduksen, ja päätteli, että olisi parempi jos hän ei kommentoisi mitään. Hän lähti vain hiljaa seuraamaan naarasta ja saavutti tämän nopeasti jääden kävelemään hänen rinnalleen. Rankkasade vain jatkoi nummen rummuttamista ja pikaisella vilkaisulla käpäliinsä kolli joutui todeta mielessään, kuinka kauan kuran pesemiseen menisi. Se ei kuitenkaan ollut hänen suurin ongelmansa, sillä pieni pentu tarvitsi nyt saada mahdollisimman leiriin. Heidän onnekseen he saavuttivat leiriä ja soturi jopa otti muutaman hölkkäaskeleen sitä kohti luottaen siihen, että Opaalikatse kantaisi pentua edelleen hampaidensa välissä.
"Onneksi olemme vihdoin täällä", Tomukäpälä huokaisi. Hän kääntyi Opaalikatseen suuntaan (?) ja kysyi tuolta: "Mitä me nyt teemme sille?"

Nimi: Kastehelmi, Jokiklaani

07.09.2017 17:26
Kastehelmi katsoi soturia totisesti. Hän ei kuitenkaan voinut olla vihainen tuolle, olihan tuon ajatukset aivan ymmärrettäviä.
"Voi Kastanjahäntä, et sinä ole turha! Joudat mennä saalistamaan oikein hyvin myöhemminkin", naaras yritti piristää kollia. Hän ei tahtonut, että oranssiturkkiselle jäisi ajatus siitä, kuinka tuo ei pärjännyt pöllölle. Siksi parantaja lisäsikin: "Se mitä teit oli juuri sitä mitä soturit tekevät, puolustavat klaanitovereitaan. Älä siis ota huolta siitä, kuinka et pääse hetkeen hoitamaan muita soturintehtäviäsi."
Kastehelmen ääni oli tyyni ja hänen katseensa oli muuttunut nyt jo rauhallisemmaksi. Häntä kyllä kieltämättä väsytti jo aikalailla. Kylmä tuulenvire mikä valitettavasti löysi tiensä myös parantajanpesälle piti varmasti hopeanharmaaturkkisen hereillä. Se kuitenkin myös vahvisti parantajan suurta halua päästä hänen omalle pedilleen ja kiertyä nukkumaan.

Nimi: Pihlajasydän, Myrskyklaani

03.09.2017 22:28
Pihlajasydän seurasi kyyneleet kirvoten silmissään, miten valkeaturkkisen kissan katse nousi ylös ja kohtasi hänen omansa. Kissa näytti olevan hämillään, mutta sitten hän aukaisi suunsa varovasti ja tunnusteli oranssiraidallisen soturin nimeä. Pihlajasydän oli juuri naukaisemassa myöntävästi ja esittämässä lisää mielessään juoksevia tuhansia kysymyksiä, mutta sitten Myyräkynsi pelmahti parantajan pesästä ja sai naaraan valpastumaan ja tassuttamaan hänen ohitsensa. Pihlajasydän kääntyi sydän hakaten vaalean kissan puoleen ja onnistui vielä kerran luomaan yhden tunteiden täyttämän katsekontaktin, mutta sitten kotikissa pujahti tunneliin Myyräkynsi perässään. Pihlajasydän tunsi sydämensä halkeavan ja kyynelten sekoittuvan otsaltaan tippuviin vesipisaroihin, mutta iäkäs soturi oli juurtunut paikoilleen eikä saanut jalkojansa liikkeelle. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Parantajan pesälle tunkeutunut kotikisu olikin Aamuruskon nimeämätön pentu, joka oli kadonnut leiristä lukuisia kuita sitten. Ja nyt hän oli täällä - elävänä, hengissä! Oliko naaras ollut kokoajan Kaksijalkalassa? Pihlajasydämestä oli tuskaista ajatella, että he olivat etsineet niin kauan, kalunneet läpi koko Myrskyklaanin reviirin, mutta pentu olikin ollut aivan lähellä koko sen ajan. Ja jos yksi sisaruksista oli täällä, tarkoittiko se että toinenkin oli? Pihlajasydän ei meinannut käsittää sitä kaikkea, mutta lopulta ukkosen jyrähdys sai hänet heräämään ajatuksistaan. Oranssiraidallinen soturi kampesi jaloilleen ja viiletti soturien pesään suojaan sateelta. Hän ravisti vedet turkistaan varoen kuitenkin jo nukkumassa olevia klaanitovereita, mutta vaikka naaras käpertyi omalle sammalpedilleen ja sulki silmänsä, eivät ajatukset uudelleen löytyneestä pennusta kadonneet hänen mielestään koko yönä.

Nimi: Usvaniitty, Tuuliklaani

03.09.2017 22:05
Usvaniityn kasvot kurtistuivat hetkeksi epäilevästi, kun Tiikerililja kertoi myrskyklaanilaisen kollin hyökänneen häneen Nelipuulla. Tabbykuvioinen käänsi katseensa raidallisesta sisarestaan tähän myrskyklaanilaiseen ihmetykseen, Orapiikkiin, mutta sitten naaras keskittyi taas sisarensa sanoihin. Maininta sudesta sai puistatuksen värisemään pitkin tummanharmaan naaraan kehoa, ja hänen katseensa liukui automaattisesti sinne missä pedon suurin tuho oli näkyvillä - Sointusiiven elottoman näköisessä kehossa. Usvaniitty olisi halunnut mennä lähemmäs, tarkistaa naaraan vammat ja tehdä jotain auttaakseen häntä, mutta avuttomuuden tunne iski häntä kuin läimäisy kasvoihin ja naaras tajusi, että vaikka hän olikin siinä, ei hän osaisi tehdä mitään auttaakseen klaanitoveriansa. Tunne sai hänet tuntemaan syvää pelkoa.

Salama välähti kauempana, ja rankkasade jatkui voimakkaana. Tuuli oli yltynyt entisestään, joten Usvaniityn oli vaikea erottaa sisarensa sanoja sen alta. Nyt Tiikerililja ei ollut äänessä, vaan Orapiikki oli aukaissut ensimmäistä kertaa suunsa. Hän ei kuitenkaan kuulostanut järin ystävälliseltä, pikemminkin turhautuneelta. Usvaniityn ei ollut vaikea arvata, että hän ja Tiikerililja eivät varmaan olleet tulleet järin hyvin toimeen, eikä se ollutkaan niin epätavallista sisaren kiivaan luonteen tuntien. Jotain sääliä Orapiikissä näytti silti olevan tallella, sillä ennen nelistämistään sateen sekaan hän pysähtyi Sointusiiven kohdalle. Usvaniitty pystyi lukemaan kollin kasvoille välähtäneen surun ja totisuuden.. Ehkä myrskyklaanilainen ei ollutkaan niin kylmä kuin miltä oli aluksi kuulostanut.

Orapiikin kadottua varsin nopeasti tiheän sadeverhon taakse Usvaniitty käänsi katseensa takaisin Tiikerililjaan. Hän osoitti kuonollaan tajuttoman Tilhitassun vierelle ja tarttui häntä niskanahasta, olettaen sisarensa tajuavan vinkin ottaa hänen avustuksellansa oppilas selkäänsä - olihan järkevämpää, että Usvaniitty kantoi painavamman Sointusiiven, Tiikerililja kun oli varmasti jo ennestään aivan väsynyt susitappelusta. Autettuaan oppilaan sisarensa selkään (?) naaras tassutti Sointusiiven luokse tarttuen leuoillaan tukevasti ruskearaidallisen naaraan niskaan. Sade oli hukuttaa alleen veren metallisen hajun, mutta Usvaniitty haistoi sen ja tunsi heti puistatusta sisällään. Hän vilkaisi nopeasti Tiikerililjaan ja lähti sitten raahaamaan Sointusiipeä eteenpäin tukevin askelin.

Nimi: Naalisulka, Jokiklaani

03.09.2017 20:36
Naalisulka yritti saada selvää Iltaliljan ja Hentosävelen keskustelusta. Hänen korvansa olivat valppaana ylhäällä ja hän pinnisti kuuloaan. Samassa hän oli kuulevinaan jotain. Huusiko... huusiko joku juuri apua? Naalisulka kurtisti kulmiaan. Oliko joku jäänyt myrskyyn ja huusi nyt apua? Oliko joku loukkaantunut, eikä päässyt joen yli? Hyvin mahdollista. Naalisulka kääntyi ympäri ja tassutteli tallatulle ruohikkoiselle polulle, joka johti leiriin. Hän ei kunnolla nähnyt joelle, sateen lävitse. Hetkinen.. oliko tuolla joku?
''Hei!? Huhuu? Onko siellä ketään? Onko kaikki kunnossa?'' Naalisulka huusi ja tassutti hieman lähemmäksi siristellen silmiään.

Nimi: Hunajasydän, Tuuliklaani

03.09.2017 20:32
Hunajasydän hymyili. Kettukarvan sanat olivat yllättävän viisaita. Varapäällikkö ei halunnut mitenkään olla epäkohtelias, mutta Kettukarva ei ollut sellainen kissa, jolta odottaisi yhtä fiksuja ja järkeviä elämänviisauksia. Yleensä häneltä saa enemmän... karkean kuvan. Toisaalta eihän se tarkoittanut, etteikö Kettukarva voisi tehdä älykkäitä johtopäätöksiä. Ei luonteenkiivaus poissulkenut ajattelevaa mieltä.
''Kiitos. Olet ihan oikeassa'', valkea varapäällikkö naukaisi kollille. Pian punaturkkinen kolli tosin palasi tutuksi itsekseen ja sarkastisesti huomautti Hunajasydämen räsyisestä ulkonäöstä. Varapäällikkö ei voinut olla nauramatta.
''No, sinäpä vasta komea ilmestys oletkin'', Hunajasydän tirskui. ''Märkine turkkeineen kaikkineen.''
Kettukarvan kuten Hunajasydämen turkkiin oli tarttunut ties mitä mutaa, risuja ja kuonaa pitkän hortoilun jälkeen Jokiklaanin reviirillä. Varapäällikön täytyi myöntää, että hän oli aikalailla eksyksissä. Jos he tietäisivät reitin, he todennäköisesti olisivat jo perillä, mutta ilman aavistustakaan leirin olinpaikassa, he kävelivät täysin suunnattomasti tällä soisella alueella.
''Olet jälleen oikeassa. Minusta tuntuu, että itsekin takerrun hyvin helposti ensivaikutelmaan muista, vaikka useimmiten muissa on niin paljon enemmän puolia kuin vain pintapuoli paljastaa'', Hunajasydän totesi. ''Sinäkin olet paljastunut aikamoiseksi älyköksi.''
Hunajasydän loi lämpimän vilkaisun Kettukarvaan. Hänestä tuntui, että hän oli jäässä ytimiä myöten, mutta hänen jalkansa tuntuivat kantavan vaan heidän keskustelun voimin. Naaras olisi maksanut mitä vain, että olisi päässyt lämpimään petiin, sillä ilma oli hirveän kurja ja he olivat kävelleet jo tunteja. Siitä huolimatta Hunajasydän nauroi uudestaan.
''Jos minä saisin kahden kollin huomion, se olisi hirvittävää. En halua murtaa kenenkään sydäntä. Hankala muutenkin ajatella, että minä saisin sellaista huomiota kolleilta'', Hunajasydän maukui.
Kaksikko teki hetken matkaa vaiti, tuulen ulvoessa ja täyttäessä hänen korvat. Hunajasydän kysyi lopulta lähtisikö Kettukarva hänen kanssaan metsälle sitten kun he pääsisivät takaisin Tuuliklaaniin. Kettukarva ei vastannut heti, taitaen hieman härnätä varapäällikköä, mutta lopulta myöntyi. Hunajasydän näki pimeän yön ja kovan sateen lävitse kollin kasvoilla käyvän helmenhohtoisen hymyn. Hunajasydänkään ei voinut estää onnellista hymyä nousemasta kasvoilleen. Vielä enemmän naaras ilahtui kun Kettukarva huomasi saaren. Tuuliklaanilainen tihrusti nähdäkseen oliko saarella toden totta leiri, mutta näkyvyys oli surkea näin kovassa myrskyssä ja yön keskellä.
''Tuo ehdottomasti näyttää loistavalta paikalta leirille. Minusta tuntuu, että meidän pitää uida sinne katsomaan'', Hunajasydän naukaisi. Kylmät väreet juoksivat hänen selkäänsä pitkin. Tuuliklaanilaisia ei ollut luotu uimaan, eikä naaras todellakaan halunnut astua tuohon virtaan. Valkea, sateenpieksemä kissa katsahti Kettukarvaan. Kollille tämä oli tosin pahempi. Hän inhosi vettä.
''Me pystymme tähän. Emme tulleet tätä matkaa turhaa. Yksi pikku puro ei meitä päihitä'', Hunajasydän naukaisi, tietämättä kumpaa heistä hän yritti enemmän rohkaista. Se, mitä Hunajasydän oli kutsunut "pikku puroksi" ei todellakaan ollut mikään pikku puro. Hunajasydän laski varovasti tummanruskean tassunsa jääkylmään veteen ja ähkäisi.
''Tähtiklaani soikoon tämä on kylmää!'' Hunajasydän ärähti, mutta otti toisen vastahakoisen askeleen. Hunajasydän sulki kauniit siniset silmänsä hetkeksi ja keräsi viimeiset voimat ja rohkeuden rippeet lopen uupuneen kehonsa ytimestä. Sitten naaras lähti kahlaamaan syvemmälle. Kylmä vesi nopeasti ylettyi hänen vatsaan asti. Sade oli nostattanut veden pintaa ja sen virtausnopeutta. Hunajasydän jo nyt tunsi veden pelottavan vahvan voiman ja henkeä salpaavan kylmyyden. Kauhu ja kylmyys jäykistivät Hunajasydämen askeleita. Hän tunsi veden nousevan jo hänen lavan korkeudelle. Otetta pohjasta oli hankala pitää. Hunajasydän ei ollut koskaan ollut näin syvällä vedessä. Hänen teki mieli huutaa kauhusta. Naaraan silmät olivat laajentuneet kauhusta suuriksi lautasiksi. Hän tunsi jonkin sujahtavan jalkojensa välistä ja oli vähällä kirkua kurkku suorana. Sitten hän ymmärsi, että se oli kala. Hunajasydän katsahti vastarannalle ja huomasi, että oli jo pian toisella puolella. Hunajasydämen käpälät eivät tosin enää ylettänyt pohjaan. Hunajasydän yritti uida, mutta tunsi turkkinsa painavansa itseään alaspäin. Paniikki iski häneen ja samassa hän alkoi räpiköidä. Virtaus veti häntä mukanaan, pohja imi häntä itseensä ja tukahtunut kauhun särkevä avunhuuto karkasi Hunajasydämen suusta, ennen kuin hän painui pinnan alle.

©2017 Kuoleman varjot ᴿᴾᴳ - suntuubi.com