Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Peli



 

Vuodenaika: Viherlehden alku
Aika: Ilta [klo 17:00-19:00]
Sää: Ukkonen jyrähtelee Korkokivien suunnalla, myrsky lähestyy. Rankkasade on saavuttanut Tuuliklaanin ja Varjoklaanin reviirit, kuin myös Jokiklaanin ja Myrskyklaanin reviirien pohjoisosat.

Ohjeita kirjoittamiseen löydät täältä. Älä kirjoita nimikenttään omaa nettinimeäsi, vaan kissasi nimi ja sen jälkeen mihin se kuuluu. Esimerkiksi 'Mustakynsi, Jokiklaani'.

Kuunkierto

Päivä 13

Juorut

  • "Olin Yöperhosen ja Hopearikon kanssa partiossa, ja näytti siltä, että he olivat keskenään kovin läheisissä tunnelmissa. Epäilen, että heidän välillään on jotakin klaanitoveruutta syvempää - ehkä he ovat salassa toistensa kumppaneita!"
    - Huurrehenkäys, Varjoklaani
    Varjoklaanissa
  • Pääset lukemaan lisää juoruista painamalla ylempänä olevaa "◹"-merkkiä!
     
     
  • "Olin Yöperhosen ja Hopearikon kanssa partiossa, ja näytti siltä, että he olivat keskenään kovin läheisissä tunnelmissa. Epäilen, että heidän välillään on jotakin klaanitoveruutta syvempää - ehkä he ovat salassa toistensa kumppaneita!"
    - Huurrehenkäys, Varjoklaani
    Varjoklaanissa
  • Pääset lukemaan lisää juoruista painamalla ylempänä olevaa "◹"-merkkiä!
     
     
  • "Olin Yöperhosen ja Hopearikon kanssa partiossa, ja näytti siltä, että he olivat keskenään kovin läheisissä tunnelmissa. Epäilen, että heidän välillään on jotakin klaanitoveruutta syvempää - ehkä he ovat salassa toistensa kumppaneita!"
    - Huurrehenkäys, Varjoklaani
    Varjoklaanissa

 



Takaisin ylös

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Supikoiraturkki, Kuolonkaarti

22.06.2017 16:40
Supikoiraturkki käänsi hitaasti katseensa Riivahengen suuntaan. Kollin tummanvihreistä silmistä huokui tyhjyys, mitäänsanomattomuus, samalla kun hän puntaroi mielessään mustaturkkisen sanoja. Naaras oli kääntänyt katseensa Tuuliklaanin nummen suuntaan, eikä kääntänyt katsettaan Supikoiraturkkiin puhuessaan. Jaa, että tarvisiko hän Riivahenkeä johonkin? Johonkin muuhunkin? Raihnaturkkisen kollin sisällä tuulahti ivallinen hyväntuulisuus, ja se sai hänen lyhyet viiksensä hetkeksi aikaa värisemään. Toisaalta kolli piti erakkonaaraan oma-aloitteisuudesta, mutta se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia, joka sillä hetkellä pyöri hänen ajatuksiensa huipulla. Kuolonkaartilainen suuntasi katseensa takaisin eteenpäin ja veti sateentuoksuista ilmaa hitaasti sisäänsä mustanpuhuvan nenänsä kautta. Ukkonen jyrähti heidän takanaan, ja Supikoiraturkki oli näkevinään pienen välähdyksen silmäkulmassaan. Myrsky oli jo lähempänä, sen saattoi kuulla selkeästi.
"Mene takaisin leiriin, äläkä mainitse kenellekään että törmäsit meikäläiseen", Supikoiraturkki naukaisi tummalle naaraalle, vastauksena hänen kysymykseensä. "Ja katso ettei kukaan sano Vanamolle mitään typerää", jatkoi kolli vielä, mutta hiljentyi sitten. Iäkkään puoleinen kissa ei juurikaan jaksanut miettiä Riivahengelle mitään kunnollista tehtävää, tuskin sellaiselle olisi edes tarvettakaan. Hän halusi vain naaraan pois tieltään mahdollisimman nopeasti, jotta vastoinkäymiset hänen suunnitelmansa kanssa olisi varmasti minimissä.

Nimi: Riivahenki, erakko

22.06.2017 15:35
Tumma naaras siristi silmiään aavistuksen. Supikoiraturkin eleet ja sanat olivat vähäisiä paljastaen erakolle todella vähän toisen ajatusmaailmasta. Riivahengen silmät vastasivat tuijotukseen hetken ajan. Hän yritti havaita Kuolonkaartin johtajassa jotain. Mitä tahansa mikä toisi ilmi toisen tarkoitusperiä. Toinen ei vastannut sitä mielikuvaa millaisena Riivahenki oli tämän kuvitellut. Toisaalta Kuolonkaartista ei ollut kuulunut aikoihin mitään sitten paljon puhutun Verisilmän katoamisen. Kenties klaanitkin olivat jo huokaisseet helpotuksesta. Riivahengen avatessa suunsa seuraavan kerran, puhui myös Supikoiraturkki siitä kuinka valheet eivät paljastuisi mikäli kaikki pitäisivät suunsa kiinni. Naaras heilautti vain korviaan merkiksi kuuntelusta. Tummaturkkinen oli päättänyt liittyä kaartiin ja se tarkoittaisi myös sitä, että hän leikkisi mukana tässä pikku leikissä.
"Hyvä on", Riivahenki sanahti katse nummen heinämeressä. Taivas oli yhä synkkä ukkosen jyrähdellessä. Heinikko huojui hieman tuulen mukana sateen rummuttaessa vasten maan pintaa. Erakon ilme oli mitäänsanomaton hänen katsellessaan sateen täyttämää maisemaa.
"Hmm... Pyrin olemaan hyödyksi kaartille mikäli pääsen mukaan joten onko kenties jotain muutakin mihin tarvisisit minua?" Naaras kysyi kääntämättä katsettaan.

Nimi: Härmälehti, Tuuliklaani

22.06.2017 15:31
Vaaleanharmaa, raidallinen soturi kyyristeli yhdessä leirin laitamilla olevassa vanhassa kaninkolossa ja katseli, kuinka taivaalta ryöppyvä vesi ropisi voimalla maahan. Kollin selkäturkki väreili ja hän nyrpisti nenäänsä inhosta. Rankkasade oli ehtinyt Tuuliklaanin leirin ylle varsin nopeasti, eikä Härmälehti ollut kerinnyt sitä suojaan tarpeeksi ajoissa. Sen seurauksena hänen turkkinsa oli kastunut, vesi oli imaissut tiensä kissan pohjakarvaan saakka yhtä nopeasti kuin se olisi ollut hiekasta päällystetty, eikä Härmälehti pitänyt siitä sitten ollenkaan. Se taitoikin olla melko yleistä tuuliklaanilaisten keskuudessa, veden ja kastumisen vihaaminen siis. Ainakin raitaturkin kohdalla näin oli, eikä hän täten voinut lainkaan ymmärtää, miten jotkut silti pystyivät olemaan taivasalla sellaisella säällä. Kokeneen soturin jäänsininen katse käväisi eritoten aukiolla oleilevien Usvaniityn ja Korentokuiskeen suunnalla, liukuen sitten aukion poikki kipittävän kullanruskean Metsäsoinnun puoleen. Jos sade ei olisi sumentanut suurikokoisen kollin näkökenttää niin paljoa, olisi hän saattanut kiinnittää huomiota naaraan huonokuntoiseen olemukseen ja sumeaan katseeseen, sekä Huurretuulen pesään menemiseen.
"Menisivät Jokiklaaniin, jos noin paljon vettä kaipaavat", tuhahti Härmälehti sinisiä silmiään pyöritellen, juuri hetkeä aikaisemmin kun Smaragditähti pyyhälsi sisään ja naukaisi kollille tervehdyksensä. Yllättyneenä harmaa raitaturkki osoitti klaanipäällikölleen nopean nyökkäyksen ja tervehti häntä takaisin matalalla äänellään. Kysyvällä katseella Härmälehti jäi odottamaan, että kullanruskea kissa jatkaisi puhumista, kenties jonkun tärkeän ilmoituksen taikka käskyn muodossa. Smaragditähden suusta ei kuitenkaan enää tullut mitään, ei pientä pihahdustakaan. Hetken ajan heidän välillään siis vallitsi molemminpuolinen hiljaisuus. Lopulta Härmälehti kuitenkin heilautti korvaansa ja rykäisi, vaihtoi hieman asentoaan ja naukaisi jotakin avatakseen keskustelun: "Sadettako pakoon?"

Nimi: Acid, erakko

22.06.2017 15:11
Lumia vastasi, ettei hänellä ollut pesäänsä mikään kiire. Naaras myös tiedusteli, oliko Acidilla sitten sellainen. Mustaturkin teki kovasti mieli keksiä jokin tekosyy, jonka varjolla hän voisi livahtaa pois. Toisaalta taas hänellä ei tosiaankaan ollut sellaista, eikä mieleen tullut mitään järkevää. Kolli vain pudisti päätään.
"Minä saalistan itselleni ja sitten minä nukun", vastasi kolli räpäyttäen meripihkaisia silmiään. Mitäköhän muuta kolli tekisi päivisin kuin saalistaisi ja nukkuisi? Ei hänellä ollut mitään erityisempää tehtävää, ei kollilla oikein ollut ketään ystäviäkään, joiden kanssa viettää aikaa. Kysymys oli hienoisesti hämmentänyt mustaturkkia, joskin varsin nopeasti Acid piilotti kyseisen tunteen pilkahduksen näkyvistä. Hän ei kysynyt vastakysymystä vaalealta kissalta, eiköhän hän itse selostaisi, jos niin haluaisi tehdä. Acidista tuntui, että hän oli jo nyt saanut varsin paljon informaatiota Lumiasta ja naaraan elämästä, joten kolli saattoi mielessään koota palapeliä vastauksista ja vastata näin itse naaraan omaan kysymykseen. Kotikissa maukaisi toivovansa, ettei ollut liian utelias. Erakko heilautti korviaan. Hän olisi tässä vaiheessa voinut sanoa, että Lumia tosiaan oli oikeastikin liian utelias, mutta saattoiko hän loukata nuorta kissaa. Hän ei kuitenkaan voisi sivuuttaa asiaa tyystin, jättää sitä vaille vastausta. Hetken mietiskeltyään Acid viimein sai sanottua haluamansa sanat:
"Sinä kyllä olet utelias tapaus. Jossakin määrin uteliaisuus on kuitenkin hyvä, jokaisen tulee olla edes hilkun verran utelias". Kolli toivoi, että sanat jättäisivät vähän ympäripyöreän olon, ehkä hämmentäisivät Lumiaa. Hän kuitenkin puhui totta, sillä jokaisen kissan tuli olla edes pikkiriikkisesti utelias. Jos jokainen olisi vain omaan napaansa tuijottava, ei varmastikaan mitään olisi olemassa.

Nimi: Smaragditähti, Tuuliklaani

22.06.2017 14:26
Smaragditähti katseli ympärilleen Tuuliklaanin leirissä. Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtämään, mutta Hunajasydän ei ollut vielä palannut Jokiklaanin luota. Kettukarvaakaan ei kuulunut. Olivatkohan he jääneet jonnekin jokiklaanilaisten sotureiden väijytykseen? Tuskinpa, yritti naaras rauhoitella itseään. Eiköhän matkassa vain ollut kestänyt pidempään kuin oli suunniteltu tai osattu edes arvellakaan. Varmasti seuraavan päivän puolella varapäällikkö kuin soturikin saataisiin takaisin kotiin. Raitaturkki halusi löytää itselleen jonkinmoista seuraa, jonkun, jolle saattoi uskoa hienoisesti pelkoaan Hunajasydämestä ja hänen tehtävästään. Unikkotäplä oli oppilaansa Mustatassun seurassa, Haperohammas oleskeli yksinään tuoresaaliskasan lähimaastossa. Äkisti Smaragditähti kaipasi jotakuta vanhempaa kissaa, pidempään klaanissa ollutta soturia. Sadekin kasteli turkkia, alkoi inhottaa. Vihreät silmät löysivät leirin reunamilla olevat vanhat kaninkolot. Josko sieltä löytyisi joku juttutoveri, hän päätteli tassuttaessaan lähemmäksi. Yhdestä pesästä naaras tavoitti kuin tavoittikin Härmälehden raidallisine turkkineen.
"Hei Härmälehti", huikkasi Tuuliklaanin päällikkö. Smaragditähti näytti varmasti vähän vaikealta, kun ei osannutkaan äkisti sanoa mitään tervehdyksen jälkeen. Ehkä kolli ihmettelisi, että mistä ihmeestä naaras oli noin vain ilmaantunut, vailla edes kunnollista asiaakaan.

Nimi: Kaarnakynsi, Varjoklaani

21.06.2017 20:52
Oppilaan häntä nousi innostuksesta pari hiirenmittaa, mutta se laski melkeinpä heti. Raetassu sanoi osaavansa keskittyä ja olla kunnolla. Kaarnakynnen teki mieli vain pyöräyttää silmiään. Oppilas vain polki etujaloillaan maata.
"Hyvä on sitten. Tule lähdetään", kolli murahti. Hän oli vieläkin ärtynyt Hopearikon seurasta. Se ketunläjä voisi vaikka upota suohon. Kuka sitä muka kaipaisi. Kaarnakynsi asteli ulos sotureiden pesästä. Satoi aivan kaatamalla. Sen seurauksena turkki liimaantui heti ihoon. Kaarnakynnen suurikokoisuus ja lihakset tulivat välittömästi näkyviin. Maa oli mutainen ja märkä. Askeleet upposivat pehmeään mutaan. Soturi meni piikkihernetunnelille. Hän tassutteli ulos leiristä. Kuitenkin piikkihernetunnelista putosi litroittain vettä soturin niskaan. Tämäkin vielä. Hän ajatteli. Kaarnakynsi jäi odottamaan oppilastaan.

Nimi: Viretassu, Tuuliklaani

21.06.2017 20:02
Paniikki, paniikki, paniikki. Viretassu oli karvanohuen itsesuojeluvaiston rippeen päässä lähtemästä hippulat vinkuen livohkaan. Naaraan päähän ei mahtunut muuta kuin kauhua, hän ei rukoillut Tähtiklaania ja vielä vähemmän hän suunnitteli, miten päästä pois tilanteesta. Juuri pentutarhasta lähteneelle Viretassulle, joka oli periaatteessa vielä pentu, tämä kohtaaminen tuon hirviön kanssa olisi varmasti traumaattinen. Hän katsoi silmät ammollaan, kun otus käänsi päänsä kohti heinikkoa ja lähti oppilaskaksikkoa kohti. Se lähestyi ja lähestyi, ja Viretassu oli jokaisen askeleen jälkeen lähempänä pyörtymistä.

Sitten, kuin lahjana Tähtiklaanilta, viereisestä heinämättäästä vilisti jänis suden ohi. Jänikselle oli varmaan käynyt sama kuin Viretassulle ja Hiiritassulle. Kaksi kissaa oli yhtäkkiä ilmestynyt paikalle ja säikyttänyt sen heinikkoon piiloon. Suden saapuessa paine oli varmaan ollut saaliseläimelle liikaa ja sen oli pakko juosta karkuun. Samalla se aika varmasti pelasti kahden tuuliklaanilaisen henget, sillä kammottava olento lähti hetken epäröinnin jälkeen jäniksen perään vettä loiskuttaen. Sen päästämä ulvaisu porautui Viretassun luun ytimiin saakka ja sai hänet säpsähtämään transsistaan.

Viretassu näytti toipuvan jopa nopeammin kuin Hiiritassu, joka oli jähmettyneenä paikoilleen Viretassun tarkastaessa hänen vointinsa. Harmaan naaraan toipumisen nopeus oli luultavasti selitettävissä hänen valtavalla adrenaliinimäärällään. Viretassun jalat tärisivät hänen noustessaan hitaasti ylös. Valtavaa, harmaata olentoa ei näkynyt eikä kuulunut. Tai haissut.

Viretassu katseli neuvottomana ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä olisi järkevintä tehdä seuraavaksi. Naaras värähti muistaessaan pedon keltaisen katseen. Hän sätti itseään ja yritti unohtaa mielikuvan, joka vainoaisi häntä luultavasti koko hänen elämänsä. Viretassu toivoi, että Hiiritassu toipuisi nopeasti ja ottaisi tilanteen taas haltuunsa, sillä muuten he olisivat taas pulassa.

Nimi: Raetassu, Varjoklaani

21.06.2017 16:10
Kaarnakynsi nousi istumaan ja maukui, että oli suunnitellut heidän kiertävän Varjoklaanin rajat. Raetassun häntä nousi siinä vaiheessa innokkaasti maasta pari hiirenmittaa, mutta laski takaisin, kun mestari jatkoi lausettaan.
"Kyllä minä osaan keskittyä. Ihan varmasti osaan!" oppilas maukui. Mitä oikeutta tuolla soturilla oli muka väittää mitään minun keskittymiskyvystäni, harmaaturkki ihmetteli tuohtuneena, hänhän ei edes tunne minua kunnolla. "Lupaan keskittyä ja olla kunnolla", sinisilmä yritti vakuutella. Keskittynyttä vaikutelmaa ei tainnut edistää se, että hän polki jatkuvasti etujaloillaan pesän lattialla. Tajutessaan sen varjoklaanilainen lopetti polkemisen oitis ja pysähtyi katsomaan mestariaan odottavasti.

Nimi: Pöllötassu, Varjoklaani

21.06.2017 15:34
Pöllötassu heilautti mutaisista tassuistaan enimmät liat pois ja katsoi mestariaan, joka vilkaisi ylöspäin. Raitaturkki katsoi heti myös taivaalle, ja sai sadetta silmiinsä. Hän ravisti päätään ja kuuli Huurrehenkäyksen ehdotuksen. Oppilas oli kokonaan unohtanut rajojen kiertämisen ja tunsi tarmon taas rinnassaan.
”Joo, näytä sitten miten saadaan isoimmat saaliit!” hän maukaisi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän katsoi Huurrehenkäystä silmiin.
”Luuletko että minusta voisi tulla päällikkö?”

Nimi: Hopearikko, Varjoklaani

20.06.2017 22:39
Huvittunut nautinto hyrräsi Hopearikon mielessä, kun hän tarkkaili ruskearaidallisen kotikisun reaktiota. Ilmeisesti sanat olivat osuneet sinne minne pitikin, sillä kollin – jonka nimeä Hopearikko ei vieläkään tiennyt, kuten hän ajatuksissaan nopeasti huomasi – ilme oli muuttunut järkyttyneestä suorastaan pelokkaaksi. No, olisihan se pitänyt arvata. Ei moisella kaksijalkojen jaloissa kiehnäävällä taulapäällä ollut hajuakaan aikuisten kissojen asioista. Mutta sitten nuorempi kolli pudisti päätään ja veti katseensa sateen kostuttamaan maahan. Hopearikko ei estänyt suustaan karkaavaa tuhahdusta, jota sävytti ilmiselvä huvittuneisuus. Hän oli valmis hoputtelemaan kotikisun jo tiehensä, olihan leikit jo leikitty ja kenties Hopearikko oli saanut arpeutettua toisen mielen ikiajoiksi, mutta sitten vihreäsilmäinen kissa nosti katseensa Hopearikon omiin myrkyllisinä sädehtiviin. Hah. Kotikisuhan alkoi tosissaan kuvailla emoaan! Siniharmaa kolli kuunteli epäuskossa ilme tylsistyneen lukemattomana mutta mieli silti aavistuksen kiinnostuneena, miten toinen alkoi kertoa tämän Carolinan valkeasta pörröturkista ja voimakastahtoisuudesta. Mikään näistä kuvailuista ei kuitenkaan herättänyt kollin huomiota, mutta mustaraidallisen kollin seuraavat sanat saivat hänen korvansa nytkähtämään.
"Siinä tapauksessa emosi oli tärähtänyt ja mielenvikainen – ei mitään sellaista paikkaa ole olemassakaan", Hopearikko naukaisi pilkaten ja käänsi päätään katsoessaan kopeasti nuorempaa kissaa. Todellisuudessa hänen mielessään vilisi kysymyksiä. Aina viherlehti? Miten sellainen olisi edes mahdollista? Toisaalta tätä metsää hallitsivat Hopeahännän kuolleet kissat ja päälliköille annettiin useita henkiä, joten ei se niin mahdotonta voisi ollakaan. Ajatus ikuisesta viherlehdestä tuntui Hopearikosta kiehtovalta, mysteeriseltä; miten sellainen toimisi, kun ei ollut lehtikadon kylmyyttä tasapainottamassa viherlehden lämpöä? Nuoremmalle kissalle hän ei kuitenkaan näyttänyt väläystäkään sisälleen syttyneestä kiinnostuksesta, vaan sen sijaan pyrki vetämään toisen epävarmalta vaikuttavaa mielentilaa entistä alemmas.
"Ja miten joku voi asua kaksijalkojen lähipiirissä muttei olla kotikisu? Minun silmissäni jokainen, joka astuu käpälälläänkään omasta tahdosta niin lähelle kaksijalkoja, on kotikisu."

Nimi: Tundratassu, Myrskyklaani

20.06.2017 19:42
Tundratassu oli yhä äimistynyt Myyräkynnen käytöksestä. Hänhän on kuitenkin kunnioitettu soturi. Ruskatähti kysyi kysymyksen, mutta se meni ohi kuulevien korvien. Tundratassu ravisti päätään. Entinen päällikkö kysyi oppilaiden koulutuksesta. Havutassu sanoi hänen mestarisa Pihlajasydämen olleen pentutarhalla auttamassa Pilvitaivasta. Havutassu ehdotti, että he voisivat käydä pentutarhalla katsomassa onko Pihlajasydän siellä.
"Se sopii. Haluaisin tietää miten parantajan pesällä edistytään sen kotikisun kanssa", naaras sanoi painottaen kotikisu sanaa halveksuvasti. Hänen selkäkarvansa olivat nousseet huomaamatta pystyyn. Ne laskeutuivat yhtä nopeasti kuin olivat nousseetkin. Tundratassu nousi ylös ja venytteli hieman. Hän tassutti parikuuta vanhemman oppilaan vierelle ja kysyi:
"Mennäänkö?" Raitaturkkinen oppilas nyökkäsi klaaninvanhimmille lähtemisen merkiksi.

Nimi: Lumia, Kotikisu

20.06.2017 19:26
Mustaturkkinen kolli huomasi myös sadepilvien lähestyneen. Kolli kysyi aikoiko Lumia palata pesäänsä hieman purevaan sävyyn.
"Ei minulla pesääni ole mikään kiire. Onko sinulla?", valkoturkki kysyi. Lumialla ei ole kyllä mikään kiire. Hän voisi jutella Acidin kanssa vaikka koko yön, koska kolli oli hänen ensimmäisiä tuttavuuksiaan täällä.
"Mitä sinä teet kaiket päivät?", naaras kysyi. Kysyin taas kysymyksen! Kohta Acid varmana lähtee, koska ei jaksa enää uteliaisuuttani. Lumia vilkaisi Acidia, mutta käänsi katseensa nopeasti maahan.
"Toivottavasti en ole liian utelias", naukaisi Lumia. Häntä vain kiinnosti kollin elämä. Tämähän voi olla viimeinen kerta, kun hän näkee Acidin. Silloinhan on hyvä kysyä kaikkea mahdollista - vai? Pieni tuulenvire pyyhkäisi kaksikon ohitse. Lumia värisi hieman, vaikka hänellä on pitkä ja tuuhea turkki. Se johtui varmaankin paikallaan olemisesta. Nyt naaras siirsi katseensa Acidin meripihkan sävyisiin silmiin.

Nimi: Iltalilja, Jokiklaani

20.06.2017 19:15
Myrkkykirous vastasi vain, että taitaisi olla parasta, josko hän lähtisi. Kolli ei halunnut, että Iltaliljan klaanitoverit huolestuisivat soturittaren kohtalosta. Vastahakoisesti harmaaturkkinen nyökkäsi, joskin jäykästi. Toivottavasti Hentosävel ei ollut huomannut läheisen ystävänsä puuttumista, tai ehkä toinen naaras arveli Iltaliljan olevan esimerkiksi partioimassa. Onneksi kuitenkin Myrkkykirous vaikutti olevan myös hieman harmissaan sanoessaan edes hetkeksi aikaa heipat kumppanilleen. Kolli vastasi hymyyn - ainakin Iltaliljan silmiin nuo mustaturkin silmät hehkuivat kuin vihreät timantit - ja puski sitten lempeästi naarasta.
"Nähdään!" henkäisi Iltalilja avatessaan silmänsä. Hän oli sulkenut ne toisen puskemisen ajaksi. Kolli poistui paikalta sanottuaan sanansa. Harmaan kissan silmät jäivät tuijottamaan luopion poistumista roihuavina. Voi kumpa aika kuluisi reippaasti ja tulisi pian seuraava päivä ja aurinkohuippu, huokaisi nuori soturi itsekseen. Kun kollin tuttua mustaa turkkia ei enää näkynyt, jätti Iltaliljakin kyseisen paikan. Hän hankasi itseään maahan, yrittäen hienoisesti ainakin laimentaa luopion hajua. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt Myrkkykirouksesta, että tarvittaessa jokiklaanilainen voisi selittää, että oli ajanut reviirille kuulumatonta kissaa pois. Vilpittömästi Iltalilja toivoi, ettei kukaan alkaisi epäillä. Tietystihän tarkkaan haistellessa naaraan turkista voisi aistia luopionkin hajun, mutta ehkä kukaan ei tulisi tehneeksi niin. Iltalilja katsahti jokeen, muttei uskaltanut yrittää vedellä laimentaa hajua - mitä jos se olisi tarttunut entistä tiukemmin märkään turkkiin? Naaras värähti. Hän yritti riipiä lähistön vähäisistä kasveista lehtiä tai muita vihreitä osia ja hangata niitä sitten itseensä. Lopputuloksena soturin turkki voisi lemuta jollekin vahvalle yrtille, mutta sekin olisi varmasti parempi kuin Myrkkykirouksen sulokas tuoksu. Hoidettuaan kyseisen asian pois alta, lähti naaras astelemaan reippaaseen tahtiin kohti joen yläjuoksua. Tietystihän naaras olisi voinut esittää olleensa metsällä, mutta mitään saalista ei ollut mukana. Tuskin kukaan klaanitoveri ostaisi sellaista selitystä.

Nimi: Havutassu, Myrskyklaani

20.06.2017 15:45
Parantajan pesältä kiirivä huuto sai vaaleanharmaan soturioppilaan korvat värähtämään. Havutassu vilkaisi nopeasti nuorempaa naarasta kirkkailla silmillään ja vaihteli muutamia kertoja painoaan puolelta toiselle. Kotikisu-tapaus ei kuulostanut etenevän toivotun mukaisesti, ainakaan näin ulkopuolisen korvin. Ruskatähti naukaisi ääneen kysymyksen, joka varmasti pyöri kaikkien muidenkin pääkopassa, ja Havutassu nyökkäsi miltei huomaamattomasti vastaukseksi. 'Narttu' ei ollut sana mitä kovin usein kuuli klaanin parissa, eikä ollut mitenkään järin kiltisti sanottu viitatessaan naaraspuoliseen koiraan. Entinen päällikkö oli kääntänyt katseensa hetkeksi pesätoveriinsa, mutta keltainen katse liukui hetken kuluttua takaisin Havutassuun ja Tundratassuun.
"Pihlajasydän oli ainakin aikaisemmin auttamassa Pilvitaivasta pentutarhalla", hyvin vaaleanharmaaturkkinen tokaisi Ruskatähden kysymykseen. Kolli nousi hitaasti käpälilleen ja pesän suuaukolle vilkaisten ravisteli hieman lyhyttä karvapeitettään. "Voisimme kuitenkin käydä katsomassa onko hän jo päässyt sieltä pois, vai mitä Tundratassu? Minä voisin samalla vilkaista, että näkyykö Juovatähteä saati Tuulihäntää vieläkään mistään", Havutassu jatkoi, katsellen kutakin paikalla olevaa kissaa vuorollaan.

Nimi: Myrkkykirous, luopio

20.06.2017 01:23
''Se on ehkä parempi, että menen. En halua, että sinusta huolestutaan leirissä'', Myrkkykirous huokaisi. Iltalilja myöntyi hänen ehdotukseen tapaamisesta ja varmisti vielä ajan. Kolli nyökkäsi. Aurinkohuipun aikaan putouksilla. Se tuntui olevan aivan liian pitkän ajan päässä, mutta ei olisi hyvä tavata joka päivä samaan aikaan. Se voisi olla epäilyttävää. Iltalilja naukui rakastavansa kollia, leveästi hymyillen. Myrkkykirous vastasi hymyyn ja puski Iltaliljaa lempeästi.
''Nähdään pian'', luopio sanoi hiljaa, kääntyi ja lähti. Kolli ei voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta vilkaista taaksensa juuri kun Iltalilja oli katoamassa näkyvistä. Naaraan vaaleat silmät tuntuivat aina miltei polttavilta, mutta Myrkkykirous halusi silti katsoa naarasta vielä silmiin ja tuntea sisällä olevien liekkien kasvavan roihuksi.
Luopio tassutti tiehensä hiljaisin askelin, kuin murtovaras, joka oli pakenemassa ryöstetystä talosta. Hänen askeleensa olivat hiljaiset ja hän käveli kyyristyen, jotta ei pistäisi niin helposti niukan aluskasvillisuuden joukosta esiin. Ukkonen ärjähteli korkokivien suunnalta ja luopio säpsähti jokaista jyrähdystä. Hän pelkäsi jäävänsä kiinni, etenkin kun Iltaliljan tuoksu vieläkin leijui hänen turkissaan. Kuitenkin kolli pääsi ilman suurimpia häiriöitä livahtamaan tavanomaiselle nukkumapaikalleen hylättyyn ketunkoloon. Ollessa pajuryteikön suojassa, se yleensä piti lähellä asuvat - vähän liiankin uteliaat - kaksijalat tiessään. Myrkkykirous etsi hyvän asennon ja käpertyi kerälle. Hän ei nukahtanut heti, koska ajatukset leijailivat automaattisesti Iltaliljaan, mutta pikkuhiljaa kolli vaipui rauhaisaan uneen.

©2017 Kuoleman varjot ᴿᴾᴳ - suntuubi.com